Vuorossa oli pitkäpitkä, 28 km:nen. Reitin olin suunnitellut valmiiksi. Yhtenä reittinä, mikä sopii minulle parhaiten. Vantaanjoen vartta aina Vantaan rajalle. Sade sotki suunnitelmia: jäin odottamaan parempia kelejä, mikä aiheutti syömisen kanssa hieman hankaluuksia. Lopulta päätin syödä vain välipaloja, jotta voin startata heti, kun pilviin tulee sopiva 3 tunnin rakonen. Jännitti. Kauhistutti. Pisin lenkkini ikinä. Näinköhän.
Henkisesti ei tuntunut kovin hyvältä. Jalatkin painoivat alussa tonnin. Harmittelin, että olin jättänyt kompressiosukat kotiin. Viimeksi pitkiksellä olivat hyödyksi. Kun 7,7 km kohdilla piti kääntyä joen varrelle 14 km osuutta varten, kävin kovasti keskustelua itseni kanssa. Osa minusta sanoi, että siirrä pitkis ensi viikkoon, tänään homma ei toimi. Toinen puoli taas varoitti luovuttamisesta ja että joskus pitää kokea raskaitakin lenkkejä, että oppii. Ei-luovuttaja voitti. Onneksi, ajattelin usein, koska vähitellen jalat alkoivat toimimaan ja juoksu sujumaan. Paitsi, että sykkeet liitelivät koko ajan jossain ties missä sfääreissä. Kun juoksin hitusen kovempaa, onnistuin pitämään ne kuitenkin tasaisina. Taas järkiminä huolehti: tästä tulee näin liian kova lenkki. Et palaudu siitä riittävän nopeasti.
Juoksin lapsuusmaisemissa, koulutiellä. Minusta on aina helpompaa juosta tuttuja maisemia. Ne tuntuvat lyhyemmiltä. Niin nytkin. Tiesin, että kääntöpaikallani menee Helsingin ja Vantaan raja. Hassuttelin ajatuksella ottaa kyseisessä kohdassa kuva ja laittaa se jakoon kuvatekstillä: liian kaukana kotoa? Itsensä viihdyttämisen vaihe.
Juoksu jatkui, sykkeet nousivat, vauhti hieman myös. Otin geelejä, join laimeaa urheilujuomaa. Jossain vaiheessa aurinko pääsi esiin pilvien takaa. Peltojen vierustaa juostessa se jopa paahtoi. Mietin, miten kukaan voi valittaa kylmyydestä... Aloin väsyä, juoksu ei enää tuntunutkaan niin hyvältä, muttei niin pahaltakaan. Ajattelin, että nyt se alkoi. Juoksuvaihe.
Kunnes pääsin kotisaareen. Alunperin ajattelemastani reitistä oli vielä 2 km jäljellä. Sitten se iski. Seinä. Mietin, etten pääse enää metriäkään. Tajusin, että menoni ei ole enää kovin vahvan näköistä. Silti juoksin vielä 1,5 km. Kiitos adrenaliinin. Toisaalta en tiedä, olisinko kävelyyn vaihtaen päässyt kotiin asti vai jäänyt jonnekin kadun kulmaan makoilemaan. Tässä kohdassa vähän helpommin luovuttava psyyke olisi hyvä. Kun lopulta lopetin juoksemisen jalkoihin sattui, mutta eri tavalla kuin aiemmin. Oli nälkä. Pian tajusin, että energiat olivat ihan loppu. Oksetti. Heikotti.
Onneksi pääsin kotiin, jossa ensimmäiseksi nappasin raesokeria ja merisuolarakeita suuhuni. Ne auttoivat. Tai ainakin saivat reaktioita aikaan. Pian vatsan toiminta paljasti: nesteet eivät olleet imeytyneet enää pitkään aikaan. Olin siis pyyhältänyt ehkä parikin tuntia huonosti syöneenä, ilman nestettä, matalalla energialla auringon paahteessa ilman päähinettä. Pelkkä ajatuskin heikotti. Onneksi suola-sokeri-yhdistelmä normalisoi tilannetta pian.
Säikähdin. Ensimmäinen ajatus oli, että en ikinä selviä maratonista. Se saa jäädä. Seuraava oli, että onneksi tapahtui nyt. Maratonilla minut olisi pitänyt ottaa järjestäjien toimesta pois reitiltä. Nyt oli sentäs joku järjen hiven päässä. Selviydy kotiin -vietti. Ihmettelen, ettei vatsani ole antanut mitään merkkejä juostessa tilastaan. Ei kipua, ei turvotusta. Se myös pelottaa. Jos en tunnista elokuussakaan, milloin nesteet eivät imeydy. Tyhmänä jatkan vain. Parin tuntia myöhemmin ymmärsin jalkojeni olotilasta, että kyse on ollut muun kropan romahduksesta. Jalat eivät ole edes väsyneet. Pieni analyysi parin viime päivän syömisistä paljastivat todennäköisimmän syyn tapahtuneelle.
Opin paljon. Nyt tiedän, miltä kuuluisa seinä tuntuu. Ja että se tulee eteen yhtäkkiä ja yllättäen. Sitä en tiedä, miten siitä olotilasta vielä jatketaan maaliin. Tänään en olisi jatkanut. Tiedän myös, että nähtävästi oma seinäpisteeni on juuri kolmen tunnin kohdilla. Riippumatta, kuinka kovaa juoksen. Tämä oli elämäni pisin lenkki, ensimmäinen yli kolmetuntinen. Siksi en ole tiennyt aiemmin tällaisesta. Jatkossa ennen pitkiksiä myös tankataan. Ei niin kuin maratonille, mutta muutakin kuin puuroa. Sori puuron ystävät, mutta se ei pidä nälkää.
Tarvitsen myös uusia biisejä soittolistaani.
Ja sopivien geelien etsintä jatkuu.
Ei-luovuttaja minä ei kuitenkaan luovuta, vielä...
Koska maratonini juoksen juoksuhameessa.
Ja ite läksin... :)
2 kommenttia:
Hei Maarit! Tekisi mieleni sanoa " Voi Tyttö Hyvä!" , mutta hienoa, että opit myös jotain..., ymmärrät varmaan mitä tarkoitan? Mehän harrastetaan juosemista, kun siitä niin tykätään! Minäkin pääsin ekalle lenkilleni piiitkästä aikaan. No, eihän siitä ole kuin 3 viikkoa, kun sain jalkani kipeäksi. Mutta kun sinne ei pääse niin aikahan tuntuu ikuisuudelta! Hölköttelin torstaina 4km rauhallisesti ja "kuulostelin" jalkaani, hyvin meni ja ajattelin huomenna mennä kokeilemaan vähän pidempää lenkkiä. Nyt on jo ajatukset syyskuun Ruissalon juoksuissa - jos sinne sitten :) Onnistuin muuten myös saamaan stokkan alesta 1,5L juoksurepun sopivaan hintaan. En siitä juomasysteemistä niinkään perusta, mutta on sopivan kokoinen ja istuu hyvin selässä, kun juoksen aina välillä noita työmatkoja. terkuin, Pipsa
Pipsa,
Mahtavaa, ettei juoksutaukosi venynyt pidemmäksi. :) Ymmärrän kyllä, että viikot tuntuivat pitkiltä. Nyt maltilla mutta nauttien eteenpäin kohti Ruissaloa. Hmmm... Milloinkas ne ovat? Vähän haaveilin vielä syksyisestä puolikkaastakin. ;)
Täällä on yritetty tänään miettiä, mitä kaikkea pitääkään tästä kokemuksesta oppia. Hassuinta on, että olo tänään on ollut kuin ei olisi mitään juossut. Etenkään jaloissa ei mitään kipua. Se antaa toivoa...
Tsemppiä juoksuihin! :)
Lähetä kommentti