Mun eka maraton

First things first: mä olen maratoonari!!! Ihan mahtavaa!

Koska ei nukuta, voin ihan hyvin kirjoittaa kisaraporttia 3h:n unien jälkeen:

Eilinen aamu kului hyvin jännittyneissä merkeissä. Kädet tärisivät. Seinille hyppimistä yritin ehkäistä pakkailemalla tavaroita ja suorittamalla muutaman minuutin pikameditaatioita parvekkeella. Sääennuste lisäsi vettä myllyyn: 21 astetta, aina klo 20 asti, pilvetön taivas ja lähes tyyni keli olisi tiedossa. Ei mun juttu. Tälle kesälle täysin poikkeuksellinen myös sen suhteen, että lämpötila ei aio laskea ihan heti klo 16 jälkeen. Ei kun luvassa olisi sellainen noin muuten kun juostessa rakastamani lempeän lämmin elokuun ilta. Eikä tuo sääennuste muuttunut, vaikka kuinka sitä tuijotin.

Valmiina lähtöön stadionin nurkille

Aamupalan (munakas ja mango-smoothie, jo perinteinen lappujuoksuaamun ateria)  ja kevyen lounaan (kanapastaa) jälkeen kamat kassiin ja kulku kohti stadionia, jossa tapasin ensimmäistä kertaa fb-ryhmän KPK 24/7:n jäseniä. Oli hyvä saada vaihtaa vielä ajatuksia mm. juoksuvauhdista ja suolan käytöstä. Geelit taskuun ja pian saikin siirtyä odottamaan lähtölaukausta. Siinä odotellessa, auringon porottaessa täydeltä taivaalta vahvistui fiilis, että kova reissu on tulossa. Samalla tein päätöksen, että ainakaan alunperin ajattelemaani 4:30 loppuaikaa en lähde edes tavoittelemaan. 15 minuuttia lisää tavoiteaikaan, ainakin. Toivottavasti riittää.

Lähtölaukaus, hieman odottelua ja sitten liikkeelle. Kun 200 m oli juostu, sykkeet olivat 152. 152! Seriously. Ja vauhtia en jalkoihin ollut saanut kuin 6.55 min/km. Osin ruuhkan takia, selitin. Kunnes pian tajusin, että se tulisi olemaan tänään vauhtini. Mutta nuo sykkeet. Niiden piti olla tuolla tasolla ehkä tunnin päästä, ei heti aluksi. Varsinkaan tällä vauhdilla. Eikö Garmin toimi oikein, alkujännitystä, mitä ihmettä? Niin, se lämpö. Tuntui hetkellisesti, että minut nujerrettiin jo. Päätin kuitenkin olla hidastamatta ja mennä tuntemuksien mukaan. Vähitellen juoksu alkoi sujua. Vaikka koko kesän hyvin toiminut juoksuhame ei enää toiminutkaan: en ollut ajatellut, että puhelin, 7 geeliä ja suolapussi painavat sen verran, että ne vetävät hametta alaspäin. Otin pari geeliä taskuista käteeni, josta ne itse asiassa toisen kilometrin aikana vahingossa putosivat. Hienoa. Ei kun geelistrategiaa uudelleen miettimään. Soittaisinko huoltojoukoille, että tuokaa? Vai luotanko järjestäjien pisteeseen? Kun vielä juoksumukavuuteen olennaisesti vaikuttava sieni putosi jo vessakäynnin aikana, lisämietittävää riitti... 3 km kohdilla sain ystävältäni vettä päälle kaadettavaksi ja tuosta kelin raskaudesta kertoo se, että jo siinä vaiheessa sitä kaipasi. Tosin lopulta kastelin vain päähuivini. 

Juoksu eteni. Suht helpolta tuntui. Aurinko porotti. Sykkeet takoivat edelleen tuolla samaisella tasolla. Onneksi kuitenkin siihen jäivät. Lopulta vasta ensimmäisen puolikkaan jälkeen ne nousivat pysyvästi 160 yli. Noudatan geelistrategiaa eli joka toisella juomapisteellä geeli, sen kanssa vettä juotavaksi. Joka toisella pisteellä puolestaan urheilujuomaa ja päälle pari kulausta vettä, ettei jää janoinen olo suuhun. Tuntui toimivan ja vatsa sieti, niin geelejä kuin juomaakin. Kiitos muutaman päivän Somac- ja Gefilus- kuurien? Juoksin suihkujen läpi. Muuten juomapisteellä aina kävelin. Kaadoin vesilasillisia päälleni, kastelin huiviani. Oli tunne, että tätä vauhtia 6.50-6.55 jaksaisin loppuun asti. Haaveilin hetkellisesti vauhdin kiristämisestä. Minulle oli vinkattu, että merisuolarakeita kannattaisi ottaa heti, jos tuntuisi siltä, että jokin kramppaa. 13 km kohdalla tulivat aiheellisiksi. Sillä seurauksella, että sain niitä myös nenääni. Ei lainkaan kiva tunne. :D Koska juoksu sujui, ajattelin jättää yhden geelipisteen välistä, vaihtaa siis rytmitystä. Nyt se ehkä oli mahdollista, kun vointi oli hyvä.

Manta, Kaivari, Baana, Musiikkitalo, Finlandia-talo, Töölönlahti. Matka eteni. Ihmisiä oli mukavasti kannustamassa. Monet lapset tarjosivat läpyjä. Otin ne mielelläni vastaan. Toinen kierros alkoi ja myönnettävä on, että henkisesti oli raskasta juosta vain stadionin ohi. Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran jalka alkoi painaa. Matkaa takana 25 km. Sykkeet olivat liidelleet jo hyvän aikaan 160 tuntumassa. Tiesin, että yhden puolikkaan jaksan niillä sykkeillä, mutta en ehkä, kun toinen on jo alla. Muutaman kilometrin ajaksi sain juttuseuraakin. Naureskelimme Nordenskiöldinkadun kulman baarin terassilla istuville "kannustajille" ja totesimme, että ehkä sitten kuitenkin tällä puolella terassin aitaa tänään. :)

28 km kohdilla sain lisää vettä ystävältäni. 29 km kohdalla vanhempani olivat myös kannustamassa. Kuulema hyvältä näytti tahti silloin. 30 km kohdalla jaettiin geelejä. Sellaisia, joita voi ottaa ilman vettä, loistavaa! 30,2 km kohdalla iski seinä. Päähän tuli a j a t u s. Että kävely olisi mukavaa. Niin se olikin. Mutta henkisesti kovin raskas juttu. Oli kylmä, joka meni ohi ottamalla geelin. Ihanaa, kun ei tarvinnut odottaa juomapisteelle asti! Nopeasti uudet tavoitepisteet kehiin. Jos kävelen tuonne, sitten juoksen... Mäki taas ylös kävellen. Silloin näin ystäväni. Pelastukseni. Jälkikäteen mietin, että ilman heitä olisin saattanut jopa keskeyttää. Heidän näkemisestään sain voimaa ja huivin jälleen märäksi. Kyselin vaseliinin perään hiertävän käsivarren pelastukseksi. Mäki ylös kävellen, alamäestä vauhtia ottaen taas juoksua. Muiden kävelyyn vaihtaneiden tsemppausta. Ja vihdoin edessäni oli kyltti: 32 km. Ilahduin, enää 10 km! Sen avulla jaksoin - ainakin seuraavalle juomapisteelle, jonka jälkeen oli edessä toinen saarirykelmän pitkistä mäistä. Vaikka kuulema mäkiä piti olla vähemmän kuin ennen, kyllä nämä olivat ihan riittäviä tässä vaiheessa kisaa..

Tuon seinän ja sen myötä toteutuneista kävelypätkistä oli se hyöty, että sykkeet laskivat. Ja itse asiassa ne olivat loppumatkan siellä, missä niiden olisi pitänyt olla koko ajan. Viilenevä ilta auttoi. Samalla henkinen minäni piristyi. Kuin olisi ottanut ihan pienet nokoset. Mutta tilalle tulivat jalka- ja selkäsäryt. Ei niinkään pohkeet vaan reidet. Sen siitä saa, kun ei salilla ole juuri viihtynyt, ajattelin. Todennäköisesti ne kivut olivat olleet jo olemassa. Nyt mieli oli virkeä ne havaitsemaan. Ja nuo säryt juuri pakottivat kävelyyn.

Mäen päällä näin jälleen ystäväni, jotka olivat hakeneet Bepanthenea. Ihanat. Päälle vettä oikein kunnolla. Niin, että hame kastui ja alkoi taas valua painosta alaspäin. Sitähän mä halusin. 100 m kävelyä, sitten taas juoksua. Lisää kannustusjoukkoja ja niistä virkistymistä, ainakin puolen km verran. Näin tulin aina 39,5 km asti, jonka jälkeen päätin, että loppu juostaan. Ihan vain siksi, että pääsisin nopeammin pois. Mahdollisuus 5h alitukseen motivoi myös. Todellisuudessa laskin koko ajan, kuinka paljon tarvittaessa voin kävellä.... Etukäteen olin ajatellut, että viimeinen 5 km olisi vain "laskettelua" maaliin. Mutta nyt olen ihan varma, että joku pidensi ihan vain tätä juoksua varten niin Baanaa kuin Töölönlahtea muutamalla kilometrillä. Katse tiukasti maassa ja itseruoskinta kehiin: "sä oot tällaisen matkan kulkenut monta kertaa korkkareilla, kipeillä päkiöillä. Tää ei ole vielä mitään siihen verrattuna...", "annas nyt mennä lady, pari kilsaa, ei siis mitään", "ite läksit"...

Vihdoin käännös stadionille. Wau! Mikä tunne. En enää tiennyt, oliko kylmänväreet energian puutteesta vai fiiliksestä. Loppukiriin en enää kyennyt, mutta kyyneleet olivat kaarteessa silmissä. Enää ei keskeytetä. Nyt juostaan maaliin. I did it. Ja alle 5 tunnin. Nettoaika 04:55:09. 

Nyt istun mitali kaulassa aamukahvilla. Alan vähitellen tajuta, mitä on tapahtunut. Jossitella voi. En päässyt flow:hun, mutta pääsin istumaan stadionin nurmelle. Päällimmäisenä tunteens nyt ilo ja onnellisuus. 2 vuotta sitten en uskonut juoksevani ikinä maratonia. 2,5 vuotta sitten, en tiennyt tästä jutusta nimeltä juoksu mitään. Tästä kokemuksesta tiedän, mitä osa-alueita pitää vahvistaa. Kertaakaan ei vaikeuksista huolimatta tullut oloa, että juoksut olivat tässä. Eikä edes sitä, että maratonit olivat osaltani tässä... ;)

(Kaksi alinta kuvaa:Heidi Lokki)